Amuhetki

Suomi ei välttämättä ole houkuttelevin maa opiskelijavaihtoa harkitsevalle. Täällä on kylmää, outo kieli, sisäänpäinlämpiävä ilmapiiri. Yleensä tarjolla on melko vähän englanninkielistä opetusta, vapaa-ajanviettomahdollisuuksista puhumattakaan. Asiat eivät kuitenkaan voi olla ihan päin honkia, koska Suomeen tulee yhä enemmän vaihto-opiskelijoita. Mitään huippulukemia ei varmaan ole vielä edes saavutettu, vaan  kansainvälisten rakenteiden, kuten erilaisten vaihto-ohjelmienlisääntyminen ja laajeneminen mitä todennäköisimmin johtaa  vaihto-opiskelijoiden määrän lisääntymiseen.

Suomessa on tehty  tietoisia  poliittisia linjauksia kansainvälisyyden lisäämiseksi. Monikulttuurisuus, kansainvälisyydessään luova ilmapiiri ja sen sellainen on kirjattu moneen koulutusalan strategiaankin. Olen saanut sellaisen käsityksen, että suomalaisessa koulutuksessa kansainvälisyyteen halutaan tosissaan panostaa.

Mutta voi. Aviisi kertoo, että TOAS ei enää pysty tarjoamaan asuntoja kaikille vaihto-opiskelijoille. Yksityiset vuokranantajat eivät kovin innokkaasti vuokraa asuntojaan ulkomaalaisille, jotka tekevät vain melko lyhyitä vuokrasopimuksia. Kaupungin asuntoihin on jo nyt niin paljon jonottajia, ettei sieltä liikene yhtäkkiä asuinpaikkaa 200-400 ihmiselle. Jo nyt tiedetään yksittäisistä vaihto-opiskelijoista, jotka ovat asuntopulassaan joutuneet lähtemään takaisin kotimaahansa kesken vuoden. TOASin päätös olla turvaamatta asuntoa kaikille vaihto-opiskelijoille merkitsee tällaisten tapausten yleistymistä.

Vaihto-opiskelijoiden asuntotilanne on tyypillinen esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun unohdetaan, mitä kaikkea tehty linjaus käytännössä vaatii. Samantapainen tilanne tulee eteen, kun rakennetaan keskelle peltoa valtavasti kerrostaloja, mutta ei muisteta, että ihmisten pitäisi käydä jossain ruokakaupassakin. Jos halutaan lisää kansainvälisyyttä, pitäisi muistaa, että ulkomaalaisetkin opiskelijat tarvitsevat katon päänsä päälle.

Tilannetta ei ehkä voi korjata syyskuuhun eli uuden lukuvuoden alkuun mennessä, mutta Tampereen kaupungilta ei varmaan olisi mahdoton ponnistus laatia useamman vuoden mittainen ohjelma, jonka avulla se kantaisi kortensa kekoon. Suunnitelmassa pitäisi toki ottaa huomioon myös On Tampereenkin etu, että täällä asuu ja opiskelee ihmisiä eri maista. Sillä lailla saadaan katukuvaan sitä väriä, mistä juhlapuheissa niin usein haaveillaan.
 

Sosiaali- ja terveysministeriö ehdottaa, että kansalaiset saisivat jatkossa valita terveyskeskuslääkärinsä, kertoo Yle. Idea on hieno. Yksityisellä lääkärillähän lääkärinsä voi valita itse. Tällainen mahdollisuus epäilemättä saisi ihmiset suhtautumaan nykyistä myönteisemmin julkisen sektorin palveluihin.

Kunnallispoliitikkona tulee ensin mieleen kyyninen kysymys: miten kuntalaisille voidaan taata mahdollisuus lääkärin valintaan, jos lääkärit vaihtuvat kuitenkin koko ajan? Välillä näyttää siltä, että omalääkäritoiminta tarkoittaa lähinnä tietyn alueen läänittämistä saatavilla olevalle lääkärille sen sijaan, että oikeasti turvattaisiin kuntalaisille pitkäaikaisia lääkärisuhteita. Mutta kuka tietää, ehkä kilpailuasetelmat saisivat terveyskeskukset tsemppaamaan niin, että lääkärit pysyisivät niiden palveluksessa pidempään.

Nykyään ajatellaan, että kaikki ongelmat ratkeavat kilpailun lisäämisellä. Tällä esityksellä halutaan selvästi puuttua siihen, että ihmiset eivät koe julkisia palveluita yhtä houkutteleviksi kuin yksityisiä. Onko lääkärin valitseminen ensimmäinen ja tärkein askel kohti laadukkaampaa terveydenhuoltoa, johon kansalaiset haluavat verorahojaan käytettävän?

Terveydenhuollon jonot ovat liian monessa kunnassa liian pitkät. Mille tahansa lääkärille joutuu jonottamaan viikkoja. Yhdelle potilaalle on niin vähän aikaa, että siinä ehtii korkeintaan todeta yksinkertaisen flunssan. Monimutkaisemmat tilanteet jäävät selvittämättä. Jos jotain todetaan tai epäillään, alkaa pitkä jonotus erikoislääkärille. Lääkärit uupuvat, koska heillä ei ole aikaa auttaa ihmisiä oikeasti ja työajat ovat vaikeita. He hankkiutuvat hanakasti yksityiselle puolelle, jos millään pystyvät. Kilpailu tuskin ainakaan vähentää lääkärien työpaineita. Jonotilannekin helpottuisi kaikkein parhaiten satsaamalla siihen lisää rahaa. Tieto siitä, että terveyskeskukset kilpailevat keskenään, tuskin lämmittää vakaumuksellisintakaan markkinaliberalistia silloin, kun pitäisi päästä hoitoon.

Jos terveyskeskuksia kuitenkin jatkossakin rahoitetaan julkisilla varoilla, on vaikea kuvitella, mistä ne repivät varat kilpailemiseen. Vai käykö niin, että suosituimmat terveyskeskukset saavat enemmän rahaa kuin muut ja heikommat joutuvat ahdinkoon? Käytän esimerkkinä kahden kunnan nimiä ihan vaan kirjoituksen elävöittämiseksi, vaikkei minulla ole harmainta hajua niiden tosiallisesta tilanteesta. Jos käy esimerkiksi niin, että toijalalaiset alkavat suosia Valkeakosken terveyskeskusta, Toijalan terveyskeskus alkaa näyttää houkuttelevalta lakkautuskohteelta. Lähipalveluja ei saisi vaarantaa näin hepposilla syillä.

Musiikki: haruki murakamin fanisivun musiikki

Pari viikkoa sitten uutisissa kerrottiin, että Ranska harkitsee lakia laihuuteen yllyttämisen kieltämiseksi. Aiheeseen liittyy mainoskampanja, jossa yli kymmenen vuotta anoreksiaa sairastanut nainen poseeraa alasti. Lehdissä kerrottiin sivustoista, joilla ihaillaan anoreksiaa. Kellekään ei voinut olla oikeasti yllätys, että niitä löytyi myös suomeksi.

On hyvä, että liialliseen laihuuden ihannoimiseen puututaan. Monella ihmisellä olisi huomattavasti vähemmän stressiä, jos ei pitäisi koko ajan potea huonoa omaatuntoa läskeistään - jos niitä edes on. Vaikka on totta, että ylipaino lisää riskiä sairastua monella tavalla, pitäisi muistaa, että on olemassa muitakin merkittäviä riskejä.

Paino on herkkä asia, mutta siitä keskustellaan paljon. Nainen ei saa sanoa, että on tyytyväinen painoonsa. Aina on liian laiha tai lihava. Ei uskalleta mennä uimahalliin, kuntosalin suihkuun tai uimarannalle, koska pelätään, että toiset tuomitsevat lihavaksi. Seksuaalisen nautinnon kuvitellaan kuuluvan yksinomaan niille, joilla on täydellinen vartalo. Ihan kuin ei muistettaisi, että oman ruumiin kanssa pitäisi olla sovussa eikä vihassa ja seksissä tärkeintä on nautinto (paitsi joidenkin mielestä lisääntyminen). Nykyään on myös paljon painohysteerisiä miehiä. Se ei ole mielestäni ollenkaan toivottavaa tasa-arvokehitystä.

Ennen kuin Suomessa etsitään joku kroonisesti anoreksiaa sairastava ihminen mainoskampanjan malliksi, on syytä miettiä tarkkaan, mitä sillä kampanjalla halutaan tuoda esiin. Anoreksiahan on yleistynyt Suomessakin valitettavan paljon viime vuosina, joten siitä on varmasti entistä enemmän syytä keskustella julkisesti. Toisaalta myös sairaaloisesti ahmivia ihmisiä on enemmän kuin ennen. On kuitenkin hirveän vaarallista väittää, että syömishäiriöt ilmentäisivät pelkästään järjetömiä ulkonäköihanteita. Pakonomainen syömättömyys tai ylensyöminen ovat oireita monimutkaisesta mielenterveydellisestä ongelmasta, todennäköisesti ongelmien vyyhdistä. Valitettavasti sitä ei aina ymmärretä tarpeeksi ajoissa, vaan kuvitellaan, että sairastunut henkilö on vain turhamainen tai laiska.

Jos joku päättää kampanjoida Suomessa sairaan ihmisen kuvilla, toivottavasti siinä kampanjassa vaaditaan lisää rahaa mielenterveyspalveluihin. Niiden huutavasta pulastahan tämä kaikki kertoo.

Telakalla menee pääsiäisen aikoihin sijoittuva näytelmä Ahti Karjalaisesta. Esitystä kuvataan käsiohjelmassa alkoholipoliittiseksi puolitrilleriksi. Se ei oikeastaan kerro Ahti Karjalaiseta, ei ainakaan siitä, joka oli ministeri ja keskustapuolueen suuri toivo omana aikanaan. Tarina on fiktiivinen kertomus kunnollisesta miehestä, joka hakee apua stressiinsä viinasta. Siinä käy huonosti. Tulee alkoholismi ja nolo loppu.

Juha Hurmeen kirjoittama Ahti Karjalainen on innostunut nuori mies, jolla ei juuri ole karismaa. Häntä ei helposti huomata, mutta hän on korvaamaton. Kekkonen (kuvitteellinen hänkin) tarvitsee suosittujen puheiden kirjoittajaksi, kiihkotonta ehdokasta etsivien äänestäjien äänten kerääjäksi - ja narrikseen. Kaikkivaltias Kekkonen nöyryyttää Karjalais-parkaa niin, että sääliksi käy. Tosin en tiedä, kumpaa enemmän, Kekkosta vai Karjalaista. Kekkosen mielestä Karjalaisessa on potentiaalia, mutta hänen pitäisi juoda enemmän. Eihän se ole mies, eikä mikään, jos ei juo. Asioista sovitaan humalassa.

Nykyinen pääministeri Vanhanen, joka ei kai ole keksitty henkilö, on täydellisen raitis. En tiedä, tehdäänkö päätöksiä esimerkiksi ministereistä yhtään järkevämmillä perusteilla kuin siksi, että joku on hyvä jätkä. Alkoholinkäyttö ei tee kenestäkään parempaa tai huonompaa ihmistä sinänsä. Jos on yhtä kunnollinen ja kiltti kuin näytelmän Ahti Karjalainen, voi olla, että viskipaukku silloin tällöin voi tehdä jopa hyvää. Muuten ei voisi rentoutua. Tai sitten voisi tietysti meditoida, mutta se on aika vaikeaa ja etenkin alussa aikaa vievää, kokemusta on. Sitä paitsi meditaatio ei ole sosiaalista, sen aikana ei tee sellaisia mokia, jotka liittäisivät ihmiset jollain merkittävällä tavalla ikuisesti yhteen niinkuin juovuksissa toilailu.

Se alkoholista. Mielenkiintoisempi, mutta ehkä hankalampi teema näytelmässä on Karjalaisen kiltteys. Hän haluaa, että asiat tehdään oikein. Hän on oppinut isältään harmittoman kuuloisia kirosanoja. Hän järkyttyy alatyylin ilmauksista, rasimista ja naisten nimittämisestä tyhmiksi. Ahti Karjalainen tekee läksynsä kunnolla. Mutta ei hän ole mitäänsanomaton, vaan hänellä on visio paremmasta maailmasta ja palava tahto toteuttaa se. Harmi vain, että saadakseen huomiota pitäisi olla piikikäs, ainakin vähän ilkeä. Ei saisi alkaa niuhottaa neekeri-sanasta. Kilttiä ihmistä pidetään vähän tyhmänä ja turhan tosikkona. Sellaisen kanssa kukaan ei halua tehdä mitään.

Kiltteys on nykyään kielteinen sana. Siihen nähden onkin kummallista, että varmaan suurin osa vanhemmista edelleen pyrkii kasvattamaan lapsistaan nimenomaan kilttejä. Aikuisten maailmassa suhtaudutaan kiltteyteen kuin se olisi sairaus. "Sä olet kyllä ihan liian kiltti", sanotaan. Rehellisyytenä (joka sentään on hyvä ominaisuus) pidetään sitä, että on ilkeä. Kiltteys on aina jotenkin epäaitoa. Muka. Mutta entä, jos on ihan oikeasti kiltti? Jos se ei ole pelkkää feikkausta? Jos tosiaan on sitä mieltä, että on hyvä tehdä asiat kunnolla ja hymyillä ihmisille? Eikö kiltteys voi olla oma valinta?

Olen ihan tyytyväinen, että kävin katsomassa tämän näytelmän, vaikka en ensin aikonut. Vierastan sitä, että kirjoitetaan tunnetulla nimellä fiktiivinen henkilö. Kaikki samaistavat hahmon tunnettuun henkilöön, vaikka kirjoittaja kuinka vakuuttaa, että kysymys on keksityistä tapahtumista. Oivallukset elämästä ovat minulle tärkeämpiä kuin se, mitä joku on kuvitellut jollekin tapahtuneen. Fiktiivinenkin henkilö voi sitäpaitsi olla kiinnostava ja lopulta alkaa elää omaa elämäänsä. Hamletia ei ollut olemassa, mutta hän on varmasti tunnetumpi kuin kukaan Tanskan todellisista kuninkaallisista koskaan. Sitten on hahmoja, joista on kirjoitettu niin paljon, että ei voi enää tietää, ovatko he koskaan olleet todellisia, vaikka niin väitetään. Niinkuin Kekkonen. Tätä näytelmää Ahti Karjalaisen nimi ei onneksi pilannut.

Täytyy muistaa viedä Hurmeen hengästyttävä romaani Volvo Amazon Antille lainaksi. Se on hieno kirja.

En ole käynyt Helsingin yliopistossa pääaineeni laitoksella kuin kerran. Sekin tapahtui vahingossa, kun menin väärään kerrokseen. Tampereen yliopistossa pääaineeni laitos muutti jo kaksi vuotta sitten, mutta kävin siellä ensimmäistä kertaa vasta eilen. Saan kaiken tarvittavan tiedon laitosten toiminnasta internetistä nopeasti ja helposti. Opettajien vastaanotoilla ei tarvitse käydä, koska heidän kanssaan voi olla yhteydessä sähköpostilla. Aika usein meitä kehotetaan katsomaan joku asia netistä. Siellä on nykyään myös paljon kursseilla ja tenteissä käytännössä välttämätöntä materiaalia. Sitten on tietysti verkkokurssit, joille ei tietenkään voi osallistua ilman nettiä.

Olen tässä viime aikoina tehnyt selvitystä siitä, millaisia velvoitteita laki asettaa opiskelun esteettömyydelle. Toisin sanoen olen käynyt läpi sitä, miten lainsäädäntö takaa, että vammaiset opiskelijat ovat yhdenvertaisessa asemassa muihin nähden ja heidän erityistarpeisiinsa vastataan. Viimeksi kirjoitin osion tietotekniikan ja verkkopalvelujen esteettömyydestä. Minulle selvisi sama asia, josta Jukka K. Korpela kirjoitti Hesarissa aiemmin tällä viikolla: sitovaa lainsäädäntöä ei ole. Yhdenvertaisuuslaki toki on, mutta siinä ei mainita verkkopalveluja lainkaan, joten sen merkitys jää aavistuksen kyseenalaiseksi.

On kyllä suosituksia. Niissä kerrotaan konkreettisesti ja tarkasti, miten pitää toimia, että kaikenlaisten ihmisten on helppo käyttää verkkopalveluja. Suositusten mukaan suosituksia kannattaa noudattaa siksi, että ne parantavat palvelun laatua. Tämä tietysti perustuu siihen oletukseen, että kaikki haluavat verkkosivujensa olevan mahdollisimman laadukkaita juuri tällä tavalla. Kyynisenä ja inhottavana ihmisenä väitän, että aika moni ajattelee, että "No niitä on kuitenkin niin vähän", kun keskustellaan palvelun ja näkövammaisten ruudunlukijalaitteiden yhteensopivuudesta. En väitä, että kyse on pahasta tahdosta, vaan yksinkertaisesti ajan tai tiedon puutteesta. Esteettömyys jää helposti tärkeysjärjestyksessä hännille, kun on paljon mietittävää.

Esteellinen verkkopalvelu on joillekin käyttökelvoton. Tieto, jonka muut löytävät helposti ja vaivattomasti, jää esimerkiksi näkövammaiselta pahimmassa tapauksessa kokonaan saamatta. Periaatteessa tämä tarkoittaa syrjintää. Se ei ole vain vähän kurjaa, vaan ihmisoikeuksien loukkaus. Suomessa ei voi ryhtyä oikeustoimiin esteellisten nettisivujen takia. Toisin on muun muassa Britanniassa, Australiassa ja Yhdysvalloissa. Olympiakisojen järjestäjät eivät varmasti sorru tekemään esteellisiä nettisivuja sen jälkeen, kun ne ovat joutuneet maksamaan sakkoja Australiassa.

Mitä enemmän olen perehtynyt esteettömyysasioihin, sitä vankemmin minusta on tullut pakottavien sääntöjen kannattaja. Uskoni ihmisten hyvään tahtoon ei enää riitä. Olen nähnyt liikaa käyttökelvottomia rakennuksia, verkkosivuja, palveluita. Ja toisaalta olen nähnyt matkustaessani ulkomailla ja surffaillessani ulkomaisten julkisten tahojen nettisivuilla, kuinka vakavasti esteettömyys otetaan, kun sen huomioimatta jättämisestä voi saada sakot tai jopa menettää toimilupansa. Tässä asiassa (en väitä, että kaikessa) lainsäädännöllä voidaan todella vaikuttaa ihmisten asenteisiin. Lain on pidettävä niiden puolia, jotka muuten unohtuisivat liian helposti.

Current Location: esteettömyys, verkkopalvelut